Rahan puutteessa on moni köyhtynyt

Minun, kuten monen muunkin tavallisen kuntalaisen, on aika vaikea tajuta todella suuria rahoja. On ihan mahdollista ajatella, mitä maksaa koulun korjaaminen tai pyörätien rakentaminen, mutta siinä vaiheessa, kun aletaan puhua miljardeista, alkaa helposti pyörryttää.

Päätinkin ottaa selvää, kuinka paljon Espoolla on velkaa.

Espoon tämän vuoden tilinpäätös julkaistiin viime viikolla ja sieltä löysin kaupunginjohtaja Jukka Mäkelän koosteen.

- Espoon lainakanta on tällä hetkellä 2601 euroa jokaista asukasta kohti.
- Espoon konsernin lainakanta on 11 608 euroa asukasta kohti.

Velan määrä on lisääntynyt hurjaa vauhtia, sillä edellisen valtuuston aloittaessa 2012 Espoolla oli kunnan velkaa 633 euroa/ asukas. Konsernivelan määrää en samalta vuodelta löytänyt.

Tämän hetkinen velka näyttää ikävämmältä, kun sitä katselee kokonaisuutena:
- Kaupungilla on siis velkaa 714 miljoonaa euroa ja
- Espoon konsernilla 3,2 miljardia euroa.

Kaupunki ei suinkaan ole hupuloinut rahoja. Niillä on rakennettu ennen kaikkea metroa, mutta myös Espoon sairaalaa, asuntoja, päiväkoteja, korjattu kouluja jne.

Metrosta tehtiin päätös vääriin laskelmiin perustuen. Vuonna 2006 hinnaksi arvioitiin n. 450 miljoonaa. Nythän hinta on jo 1,2 miljardia ja kukaan ei pysty sanomaan, paljonko lopullinen hinta tulee olemaan.

No, millä nämä velat sitten maksetaan:
Espoon verokertymä on vieläkin hyvä, vaikka Nokia on menneen talven lumia.
- Espoon verotulot viime vuonna olivat 1446 miljoonaa euroa. Ja viime vuonnakin jäätiin kuulemma 60 miljoona plussan puolelle. Jos siis käytämme tällaisen ylijäämän 50 vuoden ajan, olemme saaneet konsernivelan maksettua. Olettaen tietysti, että emme ota lisää velkaa ainakaan samaan tahtiin kuin viimeiset vuodet.

Kaikki ihmistyö on yhteistyötä

Näin vaalien alla tunteet kuumenevat ja jokainen ehdokasryhmä terävöittää omaa linjaansa. Näin pitääkin olla, sillä äänestäjillä on oikeus tietää, mihin itse kukin uskoo.
Vaalit ovat vaalit ja niillä on vaikutusta kunnan seuraavien neljän vuoden päätöksen tekoon. Onneksi kuitenkin on niin, että kunnassa kaikilla niillä ryhmillä, jotka saavat edustajansa valtuustoon, on myös mahdollisuus osallistua päätöksentekoon: kunnan erilaisten lautakuntien paikat jaetaan puolueiden paikkojen suhteessa. Onkin tärkeää, että tunteiden tuoksinassakin muistetaan seuraavat neljä vuotta ja yhteistyön tarpeellisuus.

Olen lukenut omani lisäksi muidenkin puolueiden ohjelmia ja ainakin sisäilmaongelmaisille kouluille ja päiväkodeille on löytynyt ymmärtäjiä jokaisesta puolueesta. Tämä ei ole asia, jossa kannattaa kerätä irtopisteitä. Yksikään valtuutettu ei sisäilmaongelmia ratkaise yksinään. Ongelmia on paljon ja rahaakin tullaan tarvitsemaan runsaasti. Mistä raha otetaan, jää nähtäväksi. Ilmassa on ollut velanottoa, veronkorotuksia, rahastojen aukaisemista. Kaikkea tätä uusi valtuusto joutuu pohtimaan.

Itse haluaisin vaikuttaa ennen kaikkea koulu- ja päiväkotirakennusten korjausten ja rakentamisen johdonmukaisuuteen. Helsingissä on jo asiantuntijaryhmä tutkinut koulurakennuksia. Miksei Espookin voisi tehdä yhteistyötä tutkijoiden kanssa ja oikeasti selvittää rakennuskantansa kunnon?
Koulurakennuksia on voitava purkaa, jos korjaus tulee liian kalliiksi tai lopputulos on epävarma.

Sisäilmaongelmiin reagoidaan eri tavoin. Jotkut suorastaan invalidisoituvat eivätkä kykene enää opiskelemaan oikeastaan missään, osa saa pienempiä oireita ja onpa niitäkin onnekkaita, jotka eivät reagoi mitenkään. Tuskin lääkäritkään pystyvät aina sanomaan, missä tilassa sairastutaan ja missä ei - ääritapauksia lukuunottamatta.

Mielestäni sopiva marssijärjestys sisäilmaepäilyn noustua esiin on seuraava:
1) Huoltajia ja henkilökuntaa  informoidaan ja pyydetään heitä ottamaan yhteyttä koulun terveydenhoitajaan tai esimerkiksi terveysasemalle oireiden selmittämiseksi.
2) Tiloissa aloitetaan nopeasti tutkimukset mahdollisen ongelman aiheuttajasta.
2) Oireita saaville lapsille/työntekijöille annetaan mahdollisuus siirtyä toiseen kouluun.
3) Jos koulusta tai päiväkodista löytyy vakavia ongelmia, kaikki oppilaat ja henkilökunta siirretään väistötiloihin.

Koko tämän prosessin ajan huoltajia informoidaan tutkimusten etenemisestä ja saaduista tuloksista.

Espoon koulujen ja päiväkotien sisäilmaongelmat ovat niin mittavia, että meidän on löydettävä nk. väistökoulutiloja jokaiselta suuralueelta.

Yksi villi idea lisää. Erityisen allergisoituneita lapsia varten voitaisiin ehkä tuottaa yhdessä rakentajien kanssa "kokeilukoulu", joka olisi "ultrapuhdas". Jos suhtaudutaan yhdysluokkiin avoimin mielin, tässä koulussa voisi olla vaikka vain yksi tai kaksi opettajaa ja oppilaat eri ikäisiä. Parempi sekin varmaan olisi kuin kotona opiskelu.  Miksei tämä koulu voisi sijaita vaikka Jorvin lähistöllä. Sinne on kohtuullisen hyvät yhteydet joka puolelta Espoota.

Ai niin: otsikon sananlasku on E.N. Setälän

Hymy maksaa vähemmän kuin sähkö ja valaisee paremmin.

Tänään koko päivä kului Espoon torilla eli Espoon keskuksen vanhemmassa kauppakeskuksessa.
Jaoin vaaliesitteitäni ja juttelin ihmisten kanssa. Täytyy sanoa, että vaikka tästä vaaleja edeltävästä ajasta ei muuta jäisi, niin ainakin olen oppinut paljon erilaisten ihmisten ajatuksista ja huolenaiheistakin. On yllättävää, kuinka joskus nopea kohtaaminen karamellikorin äärellä muuttuukin ihan oikeaksi puheeksi ihmiseltä ihmiselle. Tänäänkin kuulin lapsista ja perheistä, pienten koululaisten liikenneturvallisuudesta, puuttuvista pyöräteistä, SOTEsta, valinnanvapaudesta, sisäilmaongelmista, pienyrittäjien asemasta ja monesta muusta. Ihan varmasti en olisi tätä kaikkea oppinut, jos olisin istunut kotona ja lukenut lehdistä ja netistä vaaliasiaa.

Nyt kyllä hiukka väsyttää.

PS. Otsikko on skottilainen sananlasku!

Joilla on lähteensä, puilla juurensa

Tyyni iltapäivä syksyisellä Lippajärvellä

Espoossa on 95 järveä. Ne sijaitsevat eri puolilla Espoota ja ovat luonteeltaan erilaisia. Minulle tutuimmiksi ovat käyneet Lippajärvi ja Pitkäjärvi. 

Molemmat järvet ovat omalla alueellaan asuvien jatkuvan virkistyksen lähde. Ihan vain ohi ajaessa voi tarkkailla järven jäätymistä ja siten konkreetisti nähdä syksyn etenemisen. Ja entäs keväällä: kuinka riemukasta onkaan huomata jäiden sulaneen. 

Lippajärvi on mutapohjainen, hyvin matala järvi. Syvimmilläänkin järvi on vain nelisen metriä ja keskisyvyys taitaa jäädä alle kolmen metrin. Kuitenkin Lippajärven rannassa on Viherlaakson puolella kaupungin uimaranta ja vesi on mittausten mukaan uimakelpoista lähes koko kesän. Ajoittain loppukesästä järvessä on sinilevää.

Talvella lähiseudun asukkaat auraavat jäälle luistelureitin ja ilman sen kummempaa ponnistelua syntyy hiihtolatu.

Vesi virtaa Lippajärvestä Pitkäjärveen ja edelleen Espoonjokea myöten mereen.  Pitkäjärvi on kooltaan kaksi ja puoli kertainen Lippajärveen verrattuna.

Valitettavasti sekä Lippajärven että Pitkäjärven kunto on vain välttävä. Tähän tai vielä huonompaa  luokkaan Suomen järvistä kuuluu vain  4 %.  Molempia järviä on hapetettu ja ainakin Pitkäjärvellä tehty myös hoitokalastuksia. 

Minulla on ollut se käsitys, että Lippajärven ranta-alue on ollut vanhaa lonnonsuojelualuetta, mutta nykyisin kaupungin nettisivut mianitsevat vain Vilniemellä kasvavan kilpikaarnaisen  männyn. Liekö totta vanha juttu luonnonsuojelualueesta, joka unohdettiin piirtää karttoihin ja paikalle rakennettiin asuntoja ja Turun tie!

Me järvien lähialueilla asuvat voimme tarkkailla veden laatua ja ilmoittaa muutoksista. Voimme seurata järvien rehevöitymistä ja esimerkiksi valokuvat kaislikkojen laajentumista. Voimme torjua jättipalsamin ja muide vieraslajien leviämistä. Eikä kukaan tietysti saa roskata järviämme tai rantoja, koskaan!

Paljon mahtuu puhetta maailmaan, tekoja sopii aina odottaa

Ystäväni katsoi tänään vaalimainostani ja totesi: "No, sittenhän se syksyllä nähdään, onko luokassa korkeintaan 24 oppilasta."  Myönnetään, tavoite on kova ja toteutuminen epävarmaa. Varsinkaan ensi syksynä, kun tämän vuoden budjetti on jo tiedossa.
Tässä nyt kuitenkin perusteluja, miksi ajattelen, että se on tarpeellista.

Ensinnäkin uuden opetussuunnitelman edellyttämä yhteistoiminnallinen ja oppilaita osallistava opetus edellyttää opettajalta henkilökohtaisempaa ohjausta. Kaukana menneisyydessä ovat ne vuodet, kun opettaja seisoi luokan edessä ja lapset hiljaa kuuntelivat. Kukaan meistä opettajista ei kuitenkaan kykene lapsia yksilöllisesti ohjaamaan, jos luokassa on yli 30 lapsukaista.

Paljon puhutaan luokkien sisäilmasta. Joissain tapauksissa täyteen ahdetut luokat aiheuttavat väsymystä ja pääsärkyjä.

Yläkouluissa, siis luokilla 7 - 9, luokkien enimmäiskoko on jo vuosikausia ollut 24. Se on murrosikäisten kanssa tarpeen, mutta joskus meitä alakoulun opettajia ihmetyttää, miten paljon yksi kesäloma vaikuttaa. Alakoulun puolellahan mitää ylärajaa ei ole ja monesti luokkakoko onkin kuudennella ollut 30 tai jopa 32.

Rahastahan tässä tietysti on kysymys. Sivistystoimessa ehdottomasti suurin menoerä on henkilöstö, ja jokainen uusi opetusryhmä tietää alakoulussa yhden uuden opettajan palkkaamista. Toisaalta kannattaa ehkä miettiä, voisiko säästöjäkin tulla:

• luokat tarvitsisivat vähemmän niin sanottuja jakotunteja
• kouluihin ei ehkä tarvittaisi niin paljon resurssiopettajia
• olisiko ehkä vähemmän tarvetta oppilaiden erityiseen tukeen

Siis, ystäväni epäilystä huolimatta, annetaan kouluille ohje, että alakouluissa on luokkakoko 24 tai vähemmän. Ja jos koulun täytyy perustaa tätä suutempi ryhmä, perustelujen on parempi olla pitäviä. 

Esimerkiksi joskus koulussa ei vain ole tarpeeksi luokkatiloja ja silloin on parempi käyttää jakoryhmiä tai resurssiopettajaa kuin ryhtyä siirtämään oppilaita toisiin kouluihin. 

Joka istuttaa puun, rakastaa muita kuin itseään.

Tämän kirjoituksen otsikko on englantilainen sananlasku ja löysin sen tietenkin internetin syövereistä. Siinä oli mielestäni tosi hieno ajatus. Puun istuttaja ei hyödy teostaan heti, vaan mahdollisesti vasta seuraavat sukupolvet pääsevät istumaan puun varjoon tai vaikkapa syömään puun hedelmiä. Puun istuttaja tekee työtä tulevaisuudelle. Englantilaiset ovat vuosisatojen aikana hävittäneet metsänsä, mutta upeita yksittäisiä puita on kyllä joka kylässä.

Meillä Suomessa on puita ja metsiä. Jos lähtee ajamaan vaikka viitostietä pohjoiseen, näkee varmasti kyllikseen suomalaista metsää. Eikä me täällä Espoossakaan jouduta olemaan ilman metsiä. Ajatellaan vaikka Espoon Keskuspuistoa, tai Nuuksiota tai pienemmässä mittakaavassa vaikka Karakallion lehtokorpea. Hieno on myös Lippajärven rannalla oleva suojeltu tammimetsä.
Espoolaiset pääsevät julkisillakin metsään helposti vaikka viikonloppuna.

Espooseen suunnitellaan paljon uusia asuntoja seuraavina vuosina ja vuosikymmeninä. Nyt pitäisi olla malttia suunnitella ja kaavoittaa pitäen mielessä luontoarvot ja ihmisten - sekä nykyisten että tulevien asukkaisen - viihtyminen. Asuma-alueiden rakentaminen ei nimittäin tarkoita vain asuinrakennuksia vaan myös teitä, kouluja, päiväkoteja, palveluja. Ihan sama koskee nykyisten asuma-alueiden täydennysrakentamista. Kunta on kaavoituksella paljon vartijana.

Minulle ja varmasti aika monelle muullekin oman lähiympäristön luonto on tärkeää. Tämä lähiluonto ei ole aina niin hohdokasta. Se voi olla ojanpenkalle nousevat ensimmäiset leskenlehdet tai talon nurkalla kasvava koivu, josta kuuluva huhtikuinen konsertti herättää auringonnousun aikaan.

Eikö olisi hienoa, jos voisimme rakentaa niin, että jokaisen päiväkodin, koulun tai vanhusten palveluntalon ympäristössä olisi edes vaatimaton mahdollisuus jokapäiväisiin arjen luontokokemuksiin.

Tänä vuonna on muuten mahdollisuus osallistua satavuotiaan Suomen juhlintaan istuttamalla puu.
Siinäkin kampanjassa on ajatus tulevaisuudesta, Suomen seuraavista vuosikymmenistä.

Missähän Espoossa on vuonna 1967 istutettu juhlakuusi? Vai onko niitä monta?

Linnut laulavat silloin kun oksa katkeaa, koska ne tietävät että niillä on siivet.

Olen viime viikkoina ihmetellyt uutta Espooseen rakennettua päiväkotia. Hieno talo, johon on kuulemma suunniteltu hoitopaikkaa yli sadalle 1-6-vuotiaalle lapselle. Asia, mikä minua ihmetyttää, on talon piha.
Kahden katoksen  tai varaston on välissä alue, jossa on kiipeilyteline ja varmaan hiekkalaatikko. Mutta tontille ei mahtunut jäämään yhtään puuta tai pensasta. Saattaa olla, että pihalle kevään tullen istutetaan jotain, mutta ainakin kaikki luonnonvarainen kasvusto pihalta hävisi.

Haluaisin nähdä, kuinka henkilökunta toteuttaa varhaiskasvatuksen tavoitteita ulkoilun ja liikunnan suhteen. Jos muistan oikein, pikkulasten piti uusien suositusten mukaan liikkua 2 tuntia päivässä.
Toisaalta, saattaahan se olla, että lapsille on iso liikuntatila sisällä.

Luulen, että ongelma sai alkunsa siitä, että tontti, jolle päiväkoti sijoitettiin oli armottomasti liian pieni talon kokoon nähden. En voi lakata ihmettelemästä, eikä mistään lähialueelta tosiaan löytynyt yhtään isompaa tonttia. Talo sinänsä näyttää ulkoa päin oikein komealta, mutta ei käy kateeksi arkkitehtiä, joka piirteli taloa kolmionmuotoiselle postimerkille.

Lisäksi miltäs kuulostaa: Päiväkoti, jossa on 7 asiakkaiden parkkipaikkaa. Ja henkilökunnalle ei niinkään montaa. Varmaan on tarkoitus, että lapset ja työntekijät tulevat paikalle kävellen tai bussilla.
Sijaitseehan ko. päiväkoti vilkkaasti liikennöidyn tien varressa ja bussipysäkki on ihan vieressä.

Polje, polje, kyllä ketjua riittää

Pyöräily on minusta tosi mukavaa. Olen sunnuntaipyöräilijä ja minulla ei yleensä ole kiire minnekään. Tientukoksi minua varmaan moni sanoisi. Siinä polkiessa on ollut aikaa katsella liikennejärjestelyjä ja varsinkin kevyen liikenteen väyliä.

Espoo on rakentanut satoja kilometrejä kevyen liikenteen väyliä. On pitkiä reittejä, kuten rantaraitti tai rataviertä seuraileva pyörätie Leppävaaran kautta kohti Pasilaa. Solvallaan valmistui pyörätie, jonka ylämäet huomaa sähköpyörälläkin.  Eikä siinä kaikki, esimerkiksi asuma-alueiden katujen reunoillekin on rakennettu pyöräteitä ja jalkakäytäviä.

Hyvä näin. Välillä tosin rakentamisen perinpohjaisuus on ollut asukkaillekin yllätys. Esimerkkinä vaikkapa Lähderannan uuden kauppakeskittymän katujärjestelyt, joita taidettiin tehdä pari vuotta. Liikenneympyrät ja -valot ovat kyllä tarpeelliset liikenteen lisäännyttyä kohti Kehä kakkosta.

Karakallioon suunnitellaan mittavaa täydennysrakentamista eikä Viherlaaksokaan taida jäädä entiselleen. Siihen liittyykin yksi mieleeni juolahtanut huoli. Ei riitä, että asukkailla on turvalliset reitit alueiden valmistuttua vaan liikkumisen tulee olla turvallista myös rakentamisen aikana. Varsinkin silloin, kun rakennetaan olemassa olevan asutuksen keskelle, pitää muistaa, minne suuntaan esim. lapset liikkuvat matkallaan kouluihin.

Lopuksi: mitä se on, kun ensin kesäisenä sunnuntaiaamuna sähköpyöräilee Pitkäjärven ympäri, käy sitten lötköpötkön kanssa Lippajärvessä uimassa ja vielä illalla hiippailee sauvakävelylle.

Vastaus: Kesälomalaisen triathlon.

Luulo ei ole tiedon väärtti

Ihan rehellisesti voin sanoa, että ymmärrän rakennustekniikasta suurin piirtein yhtä paljon kuin sika tuulimyllyistä. Niinpä minulla onkin vara pohtia kaupungin koulurakennusten kunnossapitoa.

Jotain olis tehtävä ja pian, sillä Espoon kaupugin koululaisista on tällä hetkellä väistötiloissa 10 % ja se tulee todella kalliiksi. 

Mietin, voisiko asiaa ongelmia ratkoa vaikka näin

• Kaupunki aloittaa jonkun puolueettoman tahon, vaikka VTT:n,  kanssa projektin, jolla selvitetään koulurakennusten kunto. Tutkimushanketta voisi tietysti viritellä myös teknisten yliopistojen kanssa. 

• Projektissa rakennukset jaettaisiin karkeasti kolmeen luokkaan 1) hyviin, käyttökelpoisiin rakennuksiin 2) korjauskelpoisiin, jotka laitetaan kiireellisyysjärjestykseen rakennusteknisin perustein  ja 3) purkukuntoisiin

• Jokaiselle suuralueelle rakennutetaan siirtokelpoinen koulurakennus liikuntapaikkojen lähelle. Siten ei tarvitse rakentaa liikuntatiloja. Leppävaaran suuralueella väistökoulu voisi sijoita Leppävaaran liikuntapuiston läheisyydessä. 

• Väistö toteutetaan vain tarpeellisessa laajuudessa ja näin ehkä usean koulun oppilaat voivat käyttää väistökoulua saman aikaisesti. 

• Espoo aloittaa tyyppikoulun ja tyyppipäiväkodin suunnittelun yhdessä muiden suurien kaupunkien ja mahdollisesti rakennuttajien kanssa vaikka kilpailuna. Tavoitteena muuntautuva, turvallinen ja moderni koulu, joka voidaan toteuttaa monenlaiseen ympäristöön. Aiemmin opetushallitus tuotti näitä tyyppikoulupiirustuksia, mtta se aika on ollutta ja mennyttä. 

• Uusien ongelmien välttämiseksi Espoo alkaa valvoa rakennustensa korjauksia erityisen tarkasti. Tehostetaan siis rakennusvalvontaa kaupungin kohteissa. 

Sanoisin, jos tietäisin

Espoon kaupungin rakennuksien kunnosta ja korjaamisesta vastaa Tilapalvelut-liikelaitos.
Sillä on vastuullaan valtava rakennuskanta, josta Espoon nopean kasvun vuoksi suuri osa on rakennettu 60-80-luvulla.

Koulut ovat minulle tutuinta aluetta,  Kouluyhteisö, rehtori, opettajat ja oppilaat ja muut kouluissa työskentelevät ovat rakennusten käyttäjiä. Ja kun käyttäjä huomaa rakennuksessa puutteita, otetaan tietysti yhteyttä omistajan, eli kaupungin edustajaan. Espoon tapauksessa siis Tilapalvelut-liikelaitokseen.

Tilojen valtavan määrän vuoksi on varmaa, ettei Tilapalveluissa voi olla selvää käsitystä siitä, millaisessa kunnossa kaikki rakennukset ovat. Viime aikoina on lisäksi lisätty kiinteistönhoitajillekin kohteita niin, että yhdellä kiinteistönhoitajalla ( entinen talonmies) voi olla 5 kohdetta ja lisäksi tuuraukset päälle. Koulujen osalta on vielä todettava, että useimmilla rehtoreilla ja johtoryhmillä ei varmasti ole tietotaitoa rakennusten kunnon tarkkailuun kuin päällisin puolin.

Erityisesti koulujen sisäilma tuottaa huolta henkilöstölle ja huoltajille. Siinä vaiheessa, kun epäilys sisäilmaongelmista herää, ollaan oikeastaan jo myöhässä. Vaikka tilapalvelut on viime aikoina pyrkinyt parantamaan tiedottamistaan, sitä kuitenkin pidetään usein puutteellisena ja peräti epäillään peittelyä. Jos ongelmiin ei puututa esim. sisäilmatutkimuksilla ripeästi, alkavat huhut kiertää, paniikki lisääntyy ja pian koko koulu on home-epäilyn kourissa. Ja tämän sanon siis ollenkaan vähättelemättä koulujen sisäilmaongelmia. Ne ovat todellisia ja tuottavat monille valtavasti huolta.