torstai 23. helmikuuta 2017

"Espoo - onko se edes kaupunki?"




Silloin aikoinaan, kun olimme juuri muuttaneet Espooseen, oltiin niin pääkaupunkiseutulaista että jälkeenpäin on naurattanut. Maalta kaverit soitteli ja kysyi:"No, mitä sinne etelään nyt sitten kuuluu?" Aika nopeasti kuitenkin valkeni, että eihän ihminen voi kiintyä "metropolialueeseen". Ihminen kiintyy omiin kotikulmiin, lähikauppaan,  taloyhtiön tontilla kasvavaan tammeen, jonka latvassa on keväisin palokärki. Ja ennen kaikkea ihmisiin.

Minun espoolaisuuteni alkoi varmaan toden teolla silloin, kun aloin 90-luvun alussa käydä lasten kanssa leikkipuistossa. Tutustuin toisiin äiteihin ja tajusin, että lasteni kotiseutu on Espoo ja niin vähitellen minunkin.

Minulle parasta Espoossa on se, että tämä Suomen toiseksi suurin kaupunki on vieläkin kuin kokoelma keskisuuria ja pieniä kaupunkeja. Välimaastoista löytyy metsiä, järviä ja peltojakin. Kaupungin suunnitelmissahan tällä on hienompi nimi: verkostomainen kaupnkirakenne. Kaupungin johdon on ymmärrettävä asioita koko kaupungin tasolla, mutta meillä kaupunkilaisilla on oikeus ja velvollisuus tuoda esille eri kaupunginosien tarpeita.

Espooseen on aina muutettu kaikkialta Suomesta ja viime vuosina paljon myös ulkomailta.
Ajattelen, että on jotenkin kohtuutonta vaatia esimerkiksi vastikään Suomeen muuttanutta integroitumaan heti koko Suomeen. Minulle riittäisi, että tulijat kokisivat kuuluvansa omaan naapurustoon, lapset lähikouluun ja vaikkapa urheilijat kotikulman seuraan. Kaikkien meidän on niin paljon hepompi ymmärtää itselle läheisiä asioita. Suomi ja suomalaisuus muuttuu tärkeäksi kokemusten ja ihmisten kautta.

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Etiäpäin, sanoi mummo lumessa



Tällä kertaa ajattelin vähän kertoa itsestäni ja taustoistani. 

Kävin syntymässä Keski-Suomessa, mutta niin kauan asuin Savossa, että murre ei varmaan koskaan kokonaan katoa. Eikä savolaisuus ole häpeä, eihän. Espooseen muutimme kuitenkin jo melkein 30 vuotta sitten ja kaikki lapsemme syntyivät Jorvin seinien sisäpuolella. 

Karakallion, Viherlaakson, Laaksolahden ja Lähderannan seudut tulivat sitten 90-luvun puolivälistä tutuiksi, kun muutimme pienten lasten kanssa Nuumäelle. Ja siellä olemme pysyneet.  Mies on jaksanut kaksikymmentä vuotta kulkea julkisilla Helsinkiin töihin, mutta minä löysin mahtavan työpaikan Karakalliosta, Rastaalan koululta.

Työ opettajana onkin ollut upeaa. Ei tosiaankaan aina helppoa tai hetkessä palkitsevaa, mutta merkityksellistä. Opettajilla on se hieno puoli ammatissaan, että tietää tekevänsä työtä tulevaisuudelle. Olin pitkään luokanopettajana ja nyt jo kymmenkunta vuotta englannn lehtorina ja apulaisrehtorina. 

Mitä elämässä sitten on muuta kuin perhe ja työ? Maailma asioiden päivitteleminen ennen kaikkea läheisten kanssa, vaihtelevasti etenevä italian kielen opiskelu ja sitten tämä aluillaan oleva huolenpito yhteisestä Espoostamme. 





Ensimmäinen hullunmerkki, jos luulee itseään viisaaksi?





Tästä se alkaa.

Blogini nimi on komeasti  Ailin ajatuksia Espoosta, mutta ajattelin kyllä aloittaa ihan yksinkertaisesti kertomalla,  miksi kerron mielipiteitäni julkisesti.

Tärkein syy ensiksi:
Olen Keskustan kuntavaaliehdokkaana Espoossa ja ihmisillä on oikeus tietää, mitkä asiat ovat minulle tärkeitä.

Toiseksi:
En ole ollut mukana Espoon kunnallisessa elämässä tai aktiivinen puolueessanikaan kymmeniin vuosiin, joten kirjoittaminen kirkastaa omiakin ajatuksiani.  Päässäni on paljon mielipiteitä niistä asioista, jotka tunnen ja tiedän, mutta kaupungissa on paljon sellaista, joka herättää lähinnä kysymyksiä.

Ja kolmanneksi:
Jos blogini saa lukijoita ja joku teistä innostuu kommentoimaan, saan tietää, kuinka viestini ymmärretään ja ehkä samalla uusia näkökulmia kaupungin kehittämiseen.

Kävipä hassusti. Heti ensimmäisessä kirjoituksessa on kolme pointtia. Lupaan olla jatkossakin tiivis, mutta tuo nyt ehkä oli liiottelua.

Aili