"Espoo - onko se edes kaupunki?"

Silloin aikoinaan, kun olimme juuri muuttaneet Espooseen, oltiin niin pääkaupunkiseutulaista että jälkeenpäin on naurattanut. Maalta kaverit soitteli ja kysyi:"No, mitä sinne etelään nyt sitten kuuluu?" Aika nopeasti kuitenkin valkeni, että eihän ihminen voi kiintyä "metropolialueeseen". Ihminen kiintyy omiin kotikulmiin, lähikauppaan,  taloyhtiön tontilla kasvavaan tammeen, jonka latvassa on keväisin palokärki. Ja ennen kaikkea ihmisiin.

Minun espoolaisuuteni alkoi varmaan toden teolla silloin, kun aloin 90-luvun alussa käydä lasten kanssa leikkipuistossa. Tutustuin toisiin äiteihin ja tajusin, että lasteni kotiseutu on Espoo ja niin vähitellen minunkin.

Minulle parasta Espoossa on se, että tämä Suomen toiseksi suurin kaupunki on vieläkin kuin kokoelma keskisuuria ja pieniä kaupunkeja. Välimaastoista löytyy metsiä, järviä ja peltojakin. Kaupungin suunnitelmissahan tällä on hienompi nimi: verkostomainen kaupnkirakenne. Kaupungin johdon on ymmärrettävä asioita koko kaupungin tasolla, mutta meillä kaupunkilaisilla on oikeus ja velvollisuus tuoda esille eri kaupunginosien tarpeita.

Espooseen on aina muutettu kaikkialta Suomesta ja viime vuosina paljon myös ulkomailta.
Ajattelen, että on jotenkin kohtuutonta vaatia esimerkiksi vastikään Suomeen muuttanutta integroitumaan heti koko Suomeen. Minulle riittäisi, että tulijat kokisivat kuuluvansa omaan naapurustoon, lapset lähikouluun ja vaikkapa urheilijat kotikulman seuraan. Kaikkien meidän on niin paljon hepompi ymmärtää itselle läheisiä asioita. Suomi ja suomalaisuus muuttuu tärkeäksi kokemusten ja ihmisten kautta.