lauantai 16. joulukuuta 2017

Onko turha itkeä, kun maito on jo maassa?


Metroliikenteen alettua Espoossa on alkanut vilkas keskustelu liikennejärjestelyistä. Metro oli useita vuosia myöhässä ja kuitenkin muutokset tuntuvat tulevan yllätyksenä. Suorien bussivuorojen lakkaamista ja matka-aikojen pidentymistä on kauhisteltu oikein porukalla.

Metroliikenteestä, kuten muustakin joukkoliikenteestä alueellamme vastaa HSL.
HSL:n hallitukseen kuuluu kaupungien edustajat ja se päättää hankittavasta liikenteestä, mutta kukin kaupunki on itse tehnyt päätökset palvelutarjonnan laajuudesta. Espoo haluaa ohjata matkustajia metron käyttäjiksi ja näin päätettiin poistaa suoria yhteyksiä Helsinkiin. 

Helsingin seudun liikenteen hallituksessa on Espoota edustamassa kolme varsinaista ja kolme varajäsentä. Paikat kuuluvat kokomukselle, vihreille ja SDP:lle. Muutokset eivät voineet tulla yllätyksenä hallituksen jäsenille ja tuskin monelle muullekaan päätöksen tekijöistä. Kuinka he aikovat vaikuttaa jatkossa, että vastaavilta virheiltä vältytään?

Länsiväylässä 11.12. liikennekaaosta kauhistelleet vihreiden edustajat voisivat populistisen kauhistelun sijaan vaikka soittaa puoluetovereilleen ja kysellä päätösten taustoja.

Onneksi siis voimme ajatella, että jos viisautta ei ole ollut aiemmin, ehkä kansalaismielipide saa sen nyt syntymään. Onhan järjetöntä, että Meilahden sairaala-alueelle vuorotyötä tekevät hoitajat joutuvat kulkemaan jopa kolmella eri kulkuvälineellä työmatkansa aikana.

maanantai 23. lokakuuta 2017

Josse tulee - Espoon metro.

Espoon metro kuohuttaa tunteita. Itsekin olen ihmetellyt yletöntä rahanmenoa ja Espoo Konsernin huikeaa velkamäärää. Nyt lokakuun loppupuolella 2017 alkaa kuitenkin näyttää siltä, että jonain päivänä, ihan muutaman viikon sisällä kenties, Espoon metro oikeasti kulkee ja ottaa jopa matkustajia.

Espoon metro on vain jatke Helsingin ainoalle metrolinjalle. Meillä ei siis edelleenkään ole Tukholman tai Lontoon kaltaista metroverkostoa, mutta hyvähän se tietysti on, että edes eteläespoolaisten liikennöinti Helsinkiin, Tapiolaan ja Otaniemeen sujuvoituu. Ehkä.

Leppävaara on viime vuosina kasvanut valtavasti ja A-juna lisäsi yhteyksiä Helsingin keskustaan upeasti. Nyt olisi unohdettava metron rakennusaikaiset ongelmat ja luotettava, että hyvä siitä tuli ja alettava suunnitella jatkoa. Raide-Jokeriahan jo suunnitellaan ja nyt pitäisi espoolaisilla olla rohkeutta lähteä suunnitelmaan mukaan.  Mutta ei rakenneta enää maan sisään vaan maan päälle. Niinhän oikeissa suurkaupungeissakin on tehty. Kaupungin keskustassa metrojunat kulkevat tunnelissa, mutta sukeltavat heti maanpinnalle, kun ollaan kauempana. Näin olen nähnyt ainakin Lontoossa ja New Yorkissa.

Siis tässä ajatuksiani:
 - Leppävaaran asemalta nopea raideyhteys Tapiolaan, jossa mahdollisuus siirtyä metroon.
- Pohjois-Espoosta tiheä bussiliikenne Leppävaaraan ja Espoon keskustaan, ja sitä täydennetään kutsubussiliikenteellä.
- Turvalliset pyörien säilytystelineet Leppävaaraan, Kauniaisiin, Keralle ja tietysti metroasemille.
- Kehä kakkosta pitkin nopea bussivuoro Olarin metroasemalle. Tämä bussi voisi vaikka lähteä Järvenperästä, Lähderannasta tai Viherlaaksosta, kerätä matkustajia ja ajaa sitten pysähtymättä kehäkakkosta etelään ensimmäiselle metroasemalle.

maanantai 11. syyskuuta 2017

Ruoho on vihreämpää aidan takana - vai onko sittenkään

Vierailin veljeni luona Keski-Euroopassa ja keskustelimme muiden asioiden lisäksi myös yrittäjän arjesta. Veljeni on ollut yrittäjä Suomessa ja nykyisin siis Euroopassa. Olen vuosikausia kuunnellut monen ihmisen valitusta suomalaisesta byrokratiasta ja sen kankeudesta. No, nyt sain toisenlaista tietoa.
Ensiksi veljeni kertoi, kuinka yrityksen rekisteröinti kesti kuukausitolkulla ja kuinka monenlaista lomaketta pitikään täyttää. Kaikkien asioiden hoito vaatii henkilökohtaisia käyntejä asianomaisessa virastoissa ja sähköinen asiointi on aivan vierasta. Lyhyesti hänen mielestään ne, jotka valittavat suomalaista byrokratiaa ja yrittäjien kankeaa kohtelua, eivät tiedä "paremmasta".

Tämä oli siis vain yksittäisen ihmisen mielipide. Mikä mahtaa olla käsitys suomalaisesta virkamiehestä noin yleensä?
Tilastokeskus julkaisi listan erilaisista selvityksistä, joissa Suomi on sijoittunut parhaiden joukkoon.

http://www.stat.fi/uutinen/suomi-maailman-karjessa

Listan neljäs selvitys kertoo vuodelta 2016, että Suomessa on maailman paras hallinto ja yhdeksäs, että Suomessa on maailman kolmanneksi vähiten korruptiota. Erityisen hyvin sijoitumme myös oikeuslaitosta, vaaleja ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta mittaavissa selvityksissä. Nämä siis vain esimerkkejä.

Tällaiset sijoitukset ovat suomalaiselle luonteelle kuitenkin "vaikeita". Ai, miten niin?
No, jos olemme ensimmäisiä, edessä on vääjäämätön romahdus. Alamme etsiä epäkohtia ja olemme varmoja, että varmasti ensi vuonna sijoitus heikkenee.
Jos taas olemme kymmenen parhaan joukossa, on syytä alkaa ponnistella sijoituksen parantamiseksi. Asiantuntijoita kutsutaan ajankohtaisohjelmiin pohtimaan, mikä meni pieleen. Ja samalla on vaadittava suuria uudistuksia.
Pahinta on kuitenkin, jos olemme ensimmäisten joukossa, mutta edellämme ovat kaikki tai edes jokin pohjoismaista. Mikäli Ruotsi on edellämme on aika pukeutua säkkiin ja heitellä tuhkaa päällemme. Kaikki on menetetty.

torstai 31. elokuuta 2017

Vanhuus on sitä että tietäisi kaikki vastaukset, mutta kukaan ei kysy



Olen siis jäämässä eläkkeelle vakinaisesta virastani Espoon kaupungin koululaitoksessa. Takana on 37 vuotta, joista 25 viimeistä Rastaalan koulussa. Kokosin alla olevaan luetteloon muutaman ajatuksen koulun kehittämisestä.

  1. Koulun, varsinkin peruskoulun kehittämisessä on aina pidettävä mielessä koulun perustehtävä.
  2. Jokaisella koululaisella on oltava oikeus saavuttaa ne perustiedot ja -taidot, joita hän tarvitsee jatko-opinnoissaaan ja myöhemmin elämässään. Aiemmin oli helppoa sanoa, että lapsen tuli kouluaikanaan saavuttaa luku- kirjoitus- ja laskutaito, mutta nykyisin on perustaitoihin liitettävä paljon muuta, esim. kielitaito ja IT-taidot. 
  3. Valtio on myös eräällä tavoin peruskoulun asiakas. Valtio voi odottaa, että peruskoulun käytyään nuori on kykenevä ( ja toivottavasti myös halukas) toimimaan aktiivisena kansalaisena. Tarvitaan siis perustaitojen lisäksi mm. sosiaalisia taitoja, ilmaisutaitoa jne. 
  4. Uskon, että emme voi liikaa korostaa oppilaantuntemusta. Jokaisen opettajan on tunnettava oppilaat ja pyrittävä mahdollisimman hyvään yhteistyöhön oppilaan kotiväen kanssa. 
  5. Lapsilla on luontainen tarve kuulua ryhmään ja mitä pienempi lapsi, sitä selvemmin hän haluaa, että ryhmällä on johtaja. Jos luokan aikuinen ei ole johtaja, johtaja löytyy oppilasryhmästä ja silloin johtaja ei aina edistä oppimista. Uskon vakaasti, että pienet lapset ja erityisesti erityislapset hyötyvät siitä, jos heillä on yksi turvallinen aikuinen, johon he voivat ensisijaisesti tukeutua. Tämä ei estä sitä, ettei lapsella voisi olla useita opettajia tai oppilaat eivät voisi kiintyä esim. koulunkäyntiavustajaan. 
  6. Jos koulun aikuiset viihtyvät työpaikallaan ja kokevat tekevänsä tärkeää työtä, oppilaat kyllä vaistoavat sen ja myös itse arvostavat kouluaan. 
  7. Luokkahenki ja koulun henki ei ole merkityksetön käsite. Jokainen meistä haluaa kuulua sellaiseen porukka.
  8. Suomalainen opettaja on erinomaisesti koulutettu ja useimmat opettajat jatkavat työssään kymmenien vuosien ajan. Koska taitaa olla turha toivo, että kunnallisen puolen palkat lähivuosina huikeasti kasvavat, on tärkeää, että opettaja kokevat työtään arvostettavan ja saavat kehittää sitä. On hyvä muistaa, että aina kun vaaditaan veroalennuksia, se aiheuttaa tehostamispaineita kuntapuolella - esimerkiksi suurempia opetusryhmiä tai erityisen tuen vähentämistä. 
  9. Suomessa on jo vuosien ajan vaadittu luokkamuotoisen erityisopetuksen lopettamista inkluusion nimissä. Moni aiemmin erityisluokassa työskennellyt oppilas oppii hyvin isommassakin ryhmässä, mutta on kuntapäättäjien on turha kuvitella, että sillä tavoin saavutetaan säästöjä. Espoo on edelleen säilyttänyt erityisluokkia ja eroaa tässä naapureistaan Vantaasta ja Helsingistä. Toivottavasti Espoon päättäjillä on jatkossakin viisautta tehdä näin. 
  10. Koulun kehittämistä ei voi antaa arkkitehtien tehtäväksi, vaan kehittämisen johdon on oltava selvästi pedagogisten ammattilaisten käsissä. 

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Enempi on maailmaa kuin ikkunasta näkyy



Ylen Lappeenrannan toimittaja oli käynyt tutustumassa uuteen Pontuksen kouluun Lappeenrannassa.
Tämän kirjoituksen asiatiedot ovat Ylen artikkelista, mielipiteet omiani. ( https://yle.fi/uutiset/3-9766291)

Koulu oli perustettu yhdistämällä  lähiseudun neljä pienempää koulua. Uudessa koulussa oli oppilaita n. 330. Koulu edustaa artikkelin mukaan uudenlaista kouluajattelua, eikä siellä ole perinteisiä luokkahuoneita vaan oppilaat työskentelevät 90 oppilaan soluissa. Kussakin solussa on eri luokka-asteiden oppilaita ja kussakin työskentelee 4 -5 opettajaa. Jutussa tiloja kuvataan avokonttoreiksi.

On harmi, että jutussa ei tarkemmin kuvattu koko koulua, sillä avokonttoritilojen lisäksi koulussa on varmasti myös muita tiloja. Ihan vain esimerkin vuoksi, en oikein voi kuvitella, että käsityötä voitaisiin opettaa avokonttorissa. ( Lue: sahat, puukot ja virtapiirien hitsaus eivät oikein toimi avokonttorissa!) Tästä syystä olen varma, että uusi Pontuksen koulu pitää sisällään paljon muutakin kuin juttu antaa ymmärtää.

Suomessa on vankka perinne koulurakentamissa. Esimerkiksi 50-luvulla kouluhallitus tuotti mallipiirustuksia, joiden mukaan lukemattomat kunnat rakensivat kouluja ja niiden yhteyteen opettajien asuntoja. Espoostakin löytyy monta tällaista koulua, minulle läheisimpänä Rastaalan alatalo. Näin rakennetut koulut ovat hyvin perinteisiä: pitkiä käytäviä ja luokkahuoneita, joissa on paksut seinät. Jokainen opettaja huolehti omasta luokastaan ja oli myös aika yksin, jos vaikeuksia tuli. Tästä on onneksi kouluissa päästy eroon. Nykyisin nuoret opettajat on jo opiskeluaikana tottuneet tekemään yhteistyötä ja jakamaan sekä ilot että surut. Nykyisin kouluun halutaan muunneltavia tiloja, erilaisia oppimisympäristöjä. Olen sitä mieltä, että hyvä slogan uudelle ajattelulle on " Ylös pulpetista, ulos luokasta."

Pontuksen koulu on yksi esimerkki viime vuosien kouluarkkitehtuurista.
Ylen juttu on kirjoitettu ensimmäisenä koulupäivänä. Sekä hyvässä että pahassa tilanne olisi varmasti erilainen, jos pääsisimme kärpäseksi kattoon marraskuussa. Todennäköisesti ppilaat ja opettajat ovat kehittäneet toimivat käytänteet ja monet ovat varmasti myös löytäneet omat mielipaikkansa solussa. Koska oppilaat ovat tulleet pienemmistä kouluista, he ovat ehkä tottuneita yhdysluokkiin ja eri ikäisten työskentely yhdessä onnistuu luontevasti.   Toisaalta alkuinnostus on voinut vähentyä, oppilaat ovat voineet väsyä oman tilan puutteeseen tai siihen, että puolituttuja oppilaita ja opettajia pyörii jatkuvasti ympärillä. . Opettajat ehkä tuskastuvat viikottaisten henkilökohtaisten viikkosuunnitelmien tekoon ja opetusmateriaalien tuottamiseen. Jutussahan kerrotaan, että jokainen oppilas voi viikottain valita, mitä ja kuinka hän opiskelee. Opettajan on kuitenkin pidettävä huolta, että valtakunnallisen opetussuunnitelman tavoitteet täyttyvät. Koulu käyttää runsaasti sähköistä materiaalia ja on luopunut osittain oppikirjojen käytöstä.

Jään kuukauden sisällä eläkkeelle oltuani opettaja lähes 40 vuotta.  Sillä kokemuksella haluaisinkin esittää muutaman kysymyksen Pontuksen koulun suunnittelijoille ja toimijoille.

1. Onko oppilailla edelleen luokanopettaja? Kuullosti hurjalta, kun jutussa mainittiin, että opettaja toivoi muistavansa oppilaiden nimet viimeistään jouluna?
2. Kuinka ekaluokkalaisille taataan rauhallinen ympäristö lukemaan opettelua varten? Kuunteleminen on niin olennaista, että hälinässä se ei vain onnistu.
3. Entä kielenopetus? Onko oppilailla oppikirjat vai tuottaako opettaja kaiken materiaalin. Jos tuottaa, opettajan on syytä saada raskaan työn lisää.
4. Jutussa kerrottiin, että rauhallista työskentelyä varten, soluissa on verholla eristettäviä soppia. Kuka oikeasti uskoo, että verhot voivat eristää 90 lapsen tuottamat äänet?
5. Jutun kuvissa oppilat istuskelevat säkkituoleilla ja pehmustetuilla jakkaroilla. Olen ehkä inhorealisti, kun mietin, millaiselta nämä kangaspäällysteiset huonekalut mahtavat näyttää parin vuoden käytön jälkeen.

Toivon kaikkea hyvää Pontuksen koulun opettajille ja koululaisille. Koulu ja varsinkin sen piha näyttävät kuvissa upeilta. Jutussa kerrottiin, että nyt koulussa on 15 oppilasta yhtä opettajaa kohti ja erityisopettajiakin on peräti viisi. Se on hyvä suhde ja toivon, että Lappeenranta jatkossakin resurssoi koulunne yhtä hyvin. Toivotaan, että oppilaan toteamus. " Outoo, mutta siistii", lyhenne muotoon "Siistii".


keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Suomen vihatuin mies


Luin tässä eräänä päivänä sanomalehtikolumnin. Valitettavasti en ottanut lehteä talteen, enkä muista kirjoittajaa. Yksi ilmaus jäi kuitenkin vaivaamaan mieltäni. Kirjoittaja puhui, nimiä mainitsematta, Suomen vihatuimmasta miehestä. En siis varmasti tiedä, ketä hän tarkoitti, mutta olen kyllä tunnistavinani ilmiön.

"Suomen vihatuin mies" tuntuu vaihtuvan tasaisin väliajoin, Lähes aina kyseessä on poliitikko ja aina jonkinlainen vallankäyttäjä.

Miksi ihmiset tarvitsevat "vihatuimman miehen"? Miksi vihaisuus halutaan kohdistaa nimenomaan yhteen ihmiseen. Kaikki kai kuitenkin tietävät, että ei Suomessa tai demokratiassa yleensäkään, kukaan voi yksin päättää asioista. Miksi emme siis olisi vihaisia asioista tilasta ja päätöksistä?
Onko kenties ongelmana se, että ihmiset tuntevat voimattomuutta ja haluavat siksi ilmaista vihansa yhtä ihmistä kohtaan.

Jos totta puhutaan, olen alkanut vieroksua, myös nettikeskusteluja entistä enemmän. Viime syksynä, USA:n vaalikamppailun aikaan, seurasin aktiivisesti Twitteriä ja kyllähän se ajoittain oli hyvinkin viihdyttävää. Jotenkin on kuitenkin valtavan surullista, kuinka ihmisiä huijataan, asioita vääristellään ja voi puhua nettikiusaamisesta ihan yksittäisiäkin ihmisiä kohtaan. Kamppailu vallasta sen tietysti aiheuttaa, mutta samalla menetetään jotain todella arvokasta, eli luotto demokratian toimivuuteen rapistuu, ihmiset kääntyvät sisään päin ja pyrkivät unohtamaan ahdistavat asiat.

Olen iloinen, että suomalaiset ministerit tai presidentti ovat säilyttäneet rauhallisuutensa. Jokainen twitter-viesti, jonka poliitikko lähettää aiheuttaa yleensä kymmeniä negatiivisia vastineita.  Toivottavasti Suomessa päättäjät pysyvät jatkossakin asialinjalla.

torstai 15. kesäkuuta 2017

”Mietin, millaista olisi elää maailmassa, jossa olisi aina kesäkuu.” – L.M. Montgomery


Koulu loppui ja myöhässä ollut kevät ryöpsähti yhtäkkiä kesäksi, Nyt eletään jo kesäkuun puoliväliä. Pessimisti voisi sanoa, että "Johan se parin viikon päästä alkaa taas päivä lyhenemään. "
Onneksi pessimistejä ei ihmeemmin kesällä näy. Suomalaiset kun heittävät talviturkkien mukana myös jurouden jorpakkoon.

Espoon lautakuntapaikat jaettiin entiseen tapaan. Kokoomus ja Vihreät jakoivat merkittävimmät lautakunnan ja niiden johtopaikat. Minua kirpaisi eniten se, että Keskusta ei edelleenkään, vaalivoitosta huolimatta  saanut paikkaa opetus- ja varhaiskasvatuslautakunnasta. Onneksi sentään lautakunnan varhaiskasvatusjaostosta löytyy keskustalainen, Eija Isolahti.

Espoossa on sivistystoimen hallinnossa runsaasti hyviä, asiansa osaavia virkamiehiä, mutta olisi varmasti eduksi jos lautakunta edustaisi kattavasti espoolaisia. Itse en lautakunnan alaisena apulaisrehtorina olisi jäseneksi kelvannut, mutta kyllä Keskustasta olisi löytynyt kiinnostusta ja asiantuntemusta. Lautakunnan päätöksiä tutkimalla voi tietysti yrittää seurata, kuinka tarmokkaasti esimerkiksi koulujen sisäilmaongelmiin puututaan.

Nyt oppilaat ovat ansaitulla kesälomalla. Itse olen istunut tämän viikon tiiviisti ensi vuoden lukujärjestyksiä suunnittelemassa ja ennen juhannusta pitäisi vielä siivota työhuone seuraajaa varten. Eläkepaperit ovat jo sisällä ja syksyllä on täysipäiväisesti aikaa maailman menon ihmettelemiseen.






tiistai 6. kesäkuuta 2017

Pane ajatuksesi järjestykseen, niin huomaat ettei niitä paljon ole.



Kevään edetessä olen huomannut, että ajatusten kirjoittaminen ei olekaan aina helppoa. Mitä vähemmän on aikaa pysähtyä, sitä vähemmän on luovuutta. Toisaalta on kumma, että kuntavaalien aikaan, kun elämä oli todella kiireistä, myös ajatukset tungeksivat blogiteksteihin.

Olen kuitenkin pohtinut viime aikoina asioiden tärkeysjärjestystä, lähinnä liittyen  opettamiseen ja kaupungin opetustoimen järjestämiseen.

Espoon suunnitelmista löytyi ainakin vielä keväällä tieto yksityisen englanninkielisen koulun tukemisesta Otaniemeen. En tiedä, onko suunnitelma edennyt, mutta aika erikoiselta tuntuu, että samalla kun rahahanoja kiristetään muualla kaupungissa, olisi varaa aloittaa uuden yksityisen koulun suunnittelu. On hyvä muistaa, että yksityisen peruskoulun rahoitus tulee joka tapauksessa kunnalta.

Ensi syksyn toimintaa suunniteltaessa tuli tieto, että peruskoulujen  erityisopetusryhmien tuntiresurssia muutetaan niin, että enää ei ole mahdollisuutta nk. jakoryhmiin. Toki erityisryhmät ovat pienempiä kuin yleisopetuksen luokat ja niissä on opettajan lisäksi myös kouluavustaja, mutta kuitenkin ratkaisu on vakava heikennys ryhmien toimintaan. Jaettujen ryhmien tunteja ei nytkään ole ollut kovin montaa viikossa. Suoraan sanoen harmittaa, että säästö, joka näin saadaan on varsin vaatimaton verrattuna menetettyihin mahdollisuuksiin. Erityisoppilaat, joilla on laajoja oppimisvaikeuksia tai vaikka käytösongelmia, todella hyötyisivät tunneista, jolloin opettajalla olisi pienemmän ryhmän ansiosta enemmän aikaa henkilökohtaiseen ohjaukseen.

Ryhmäkoko ei ole vain erityisopetuksen ongelma. Tietyillä alueilla peruskoulun luokat pullistelevat oppilaiden paljoutta. Peruskoulun yläkouluissa on jo pitkään pidetty ryhmien enimmäiskokona 24 oppilasta, mutta alakouluissa ei oikeastaan ole ylärajaa. Entinen maksimikoko 32 oppilasta ei enää ole voimassa, mutta toki kouluissa pyritään alle kolmenkymmenen oppilaan luokkiin. Kannattaa kuitenkin miettiä, onko inhimillistä, että luokkahuoneeseen sullotaan lähes kolmekymmentä kymmenvuotiasta, joilla kaikilla on tarve opettajan huomiolle?

Kokoomus ja vihreät muodostavat jälleen opetus- ja varhaiskasvatuslautakunnan enemmistön. Keskusta ei edes saanut paikkaa ko. lautakuntaan. Meidän kuntalaisten kannattaa nyt olla tarkkana pidetäänkö vaalien aikaan annetut lupaukset. Ainakin homeongelmille löytyi ymmärtäjiä jokaisesta ryhmästä.




lauantai 13. toukokuuta 2017

Ei ihmiset vuoriin kaadu vaan kiviin



Minua on alkanut todella nyppiä Espoossa kuuluva jatkuva valitus SOTE-uudistuksesta. Kuinkahan monta kertaa olen kuullut kaupungin virkamiehen tai kuntapoliitikon suusta lauseen: Valta ja rahat valuvat maakuntaan, jos SOTE tulee.

Niin mihin maakuntaan. Korkeintaan Helsinkiin! Helsinki, Espoo ja Vantaa ovat niin suuria, että ne voivat sanella kaikki Uudenmaan kehittämislinjat. Käsittääkseni Helsingillä  on helposti 60% päätösvallasta uudessa maakuntahallinnossa. Aivan sama tilanne on ollut HUS:ssa, mikäli olen ymmärtänyt oikein.

Lisäksi, jos  Espoon jotain on syytä pelätä, niin äänien keskittymisen helsinkiläisehdokkaille kaikissa puolueissa. Helsingissä on varmasti ehdokkaana näkyviä poliitikkoja ja kansalaivaikuttajia. Olisi ehdottoman tärkeää olla varma, että valittavat edustajat ovat koko maakunnan asialla. Tai siis maakunnan asukkaiden, asuivatpa he missä tahansa kunnassa.

 Ihan vain vertailun vuoksi katsoin, kuka HOK-Elannon vaaleissa kahmii äänet. Valintalistan ensimmäisinä taisivat olla Erkki Tuomioja ja Jaana Pelkonen. En väitä, etteivätkö he olisi osuustoimintaliikkeen kannattajia, mutta ainakin he ovat julkisuudessa näkyviä poliitikkoja. Ja lista jatkuu samanlaisena.

Mitä espoolaisten siis kannattaa tehdä, jos haluavat, että espoolainen ääni kuuluu. Kannattaa tuoda esiin espoolaisia ehdokkaita KAIKISSA puolueissa.


tiistai 2. toukokuuta 2017

Jaettu huoli, kaksinkertainen huoli?



Luin pari viikkoa sitten netistä artikkelin, joka oli julkaistu joulukuussa Helsingin Sanomissa ja teksti löytyy edelleen netistä.  (http://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005006667.html)  Sen jälkeen olen asiaa pyöritellyt mielessäni, etsinyt lisätietoa ja todennut olevani sellaisen asian äärellä, josta olen aikaisemmin tiennyt kovin vähän. Kuitenkin nyt rohkaistuin kirjoittamaan, koska tuntuu, että huoli on parempi jakaa.

Kyse on THL:n eli Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen jätevesitutkimuksesta, jolla selvitettiin huumeiden käytön laajuutta Suomessa Mukana oli yhteensä 14 kaupunkia Suomesta. Huumeiden jäämiä tutkitaan myös muualla Euroopassa ja tuloksia voi vertailla.

Miksi minä nyt sitten niin hermostuin tästä artikkelista? Kotikaupunkini Espoon takia tietenkin. Espoo sijoittui eurooppalaisten kaupunkien joukossa viidennelle sijalle metamfetamiinin jäämissä.
 Kyseessä ei myöskään ollut yksittäinen mittaus, vaan jätevesiä seurattiin niin, että tutkimuksessa voitiin esimerkiksi kuvata käytön vaihtelu eri viikonpäivinä.

Oikeastaan vielä pahempaa kuin Espoon sijoitus on jäämien määrän voimakas lisäys. Tutkimuksen mukaan Espoon jätevesissä oli vuonna 2016 kaksikymentä kertaa enemmän jälkiä metamfetamiinista kuin vuotta aikaisemmin. Espoo oli myös ohittanut Helsingin.

Metamfetamiini on huume, jonka sanotaan aiheuttavan vakavaa riippuvuutta ja saavan käyttäytymään sekavasti  ja arvaamattomasti.

Muiden tutkittujen huumeiden osalta Espoo ei onneksi ole samalla tavoin tutkimuksen kärkipaikoilla.


Hieman olen myös ihmetellyt, miksi kukaan ei nostanut asiaa vaaliteemaksi äskeisissä kuntavaaleissa.  Huumausaineiden käyttö ei suinkaan ole vain käyttäjän ja hänen läheistensä ongelma. Rikollisuus ja varsinkin ongelmakäytön aiheuttama syrjäytyminen vaurioittaa myös yhteisöjä, ne tuovat turvattomuutta ja pelkoja niillekin, jotka eivät aineita käytä.


tiistai 18. huhtikuuta 2017

Oma koti kullan kallis



Tutkailin Espoon asuntojen keskimääräisiä myyntihintoja. Vuoden 2016 viimeisellä neljännekselle
kallein asuma-alue oli Tapiola, neliöhinta 4709 euroa/neliömetri. Tapiolan hintoja nosti tietenkin metro, jonka vuoksi Tapiolaan on myös rakennettu runsaasti uusia kerrostaloja. Seuraavina listalla olivat Otsolahti, Westend ja Haukilahti. Ensimmäinen asuinalue, jossa keskimääräinen neliöhinta on alle 4000 euroa oli Pohjois-Leppävaara. Se oli myös ensimmäinen, joka ei sijaitse metron vaikutusalueella.

Espoossa oli vuoden 2016 alkaessa himpun verran alle 270 000 asukasta ja vunna 2026 asukkaita ennustetaan oleva jo 308 000. Asikasluku lisääntyisi vuodessa noin 3900 asukkaalla, kuitenkin niin, että kymmenvuotiskauden alkupuolella asukasluvun lisäys olisi yli 4000 asukasta vuodessa.

Espoossa asui lähes 73 000 perhettä vuoden 2016 alussa. Näistä perheistä 42,6 % oli sellaisia perheitä, joissa oli vain kaksi aikuista, ei lapsia. Ei tietenkään ole sanottua, ettei lapsia vielä saattaisi tulla.

Etelä-Espooseen on kaavoitettu tai ainakin suunniteltu erittäin paljon uutta asutusta ennen kaikkea metron takia. Metro ei varmaan koskaan ole kannattava, mutta ainakin tarvitaan vähemmän kaupungin rahaa metron pyörittämiseen, jos matkustajia on paljon. Varmaan ihmiset myös haluavat muuttaa hyvien kulkuyhteyksien päähän. Tosin kaupungi väestöennusteessa voimakkaimmin kasvaa Suur-Leppävaara, joka saa tyytyä tavalliseen maanpäälliseen raideyhteyteen.

Tässä kirjoituksessani on runsaasti numeroita ja varsin sekavassa järjestyksessä. On minulla kuitenkin taka-ajatus: Nykyisillä Etelä-Espoon asuntojen hinnoilla voi olla vaikea löytää maksukykyisiä lapsiperheitä ostamaan kalliita asuntoja. Pikemminkin voi käydä niin, että iäkkäämmät pariskunnat myyvät omakotitalonsa muualla Espoossa ja muuttavat kerrostaloon Tapiolaan tai Olarin palveluiden äärelle.

Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että Tapiolan koulut pullistelevat lapsia, mutta kannattaisiko miettiä, onko suuntaus tulevaisuudessa sama. Mistä saataisiin lapsiperheille edullisempia asuntoja muualtakin kuin Suurpellon taloista? Espoon väestönlisäyksestä on varsin suuri osa maahanmuuttoa. Jakautuuko se tasaisesti Espoon eri osiin?  Mitä lapsiperheet jatkossa arvostavat?

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Jos koiran rukous tulisi kuulluksi, taivaasta sataisi luita


Vaalit ovat ohi. Espoo on saanut uuden valtuuston. Valitut ovat varmaan innolla käymässä yhteisiä asioita hoitamaan. Kunnassa yhteys päätösten ja ja niiden vaikutusten välillä onkin usein yksinkertainen ja helppo nähdä.

Aloin kirjoittaa tätä blogia pari kuukautta sitten kertoakseni mahdollisille äänestäjille, mitä asioita pidän tärkeänä ja millainen ihminen olen. En tullut valituksi, mutta sain mielestäni uskomattoman paljon ääniä, 159.

En aio lopettaa kirjoittamista nyt, kun äänet on laskettu ja arki alkaa. Onhan minulla vieläkin silmät ja korvat ja voin edelleen seurata kotikaupunkini tapahtumia ja päätöksentekoa. Sen tiedän, että joillakin valituilla ja joillakin ryhmilläkin tulee olemaan paljon puuhaa lupauksiensa täyttämisessä.
Meidän espoolaisten puolesta täytyy toivoa, ettei kaupunkikonsernin rahankäyttö johda kaupunkia talousvaikeuksiin.

Lämmin kiitos kaikille minua äänestäneille. Suosittelen ehdokkuutta jokaiselle kiinnostuneelle. Hauskoja hetkiä, uusia tuttavuuksia ja kiinnostavia keskusteluja. Niin, ja uusi harrastus: blogikirjoittelu. Aihepiirit voivat kyllä jatkossa laajentua kunta-asioiden ohi.

torstai 6. huhtikuuta 2017

Katso kauas, jotta näet lähelle



Ei ole samantekevää, miltä lähiympäristömme näyttää, kuulostaa ja tuoksuu.
Poistumme kotoa aamuisin ja vaikka bussipysäkki tai  parkkipaikka olisi oven edessä, ehdimme kuitenkin aistia aamun ääniä ja tuoksuja. Näin huhtikuussa puissa suorastaan karjutaan elämän ihanuutta.

Minulle luontokokemukset ovatkin parhaita silloin, kun ne yllättävät keskellä arkea.
En tarkoita sitä, etteikö luontoa pitäisi suojella myös suuressa mittakaavassa ja koskemattomana, mutta miksi emme pitäisi huolta myös siitä, että saamme nauttia luontoarvoista joka päivä.
Pienet lapset ulkoilevat lähiympäristössä, vanhukset eivät useinkaan jaksa vaeltaa kilometritolkulla pitkospuita, kiireen keskellä ei ole mahdollista lähteä erikseen nauttimaan luonnosta. Säilytetään siis luontoa myös arjessamme.

Voi olla vaikea uskoa, mutta monen pikkukoululaisen on vaikea erottaa kuusta ja mäntyä, tai puolukkaa ja mustikkaa. Kasvattajien kotona ja koulussa on helppo ohjata lapsia luontokokemusten äärelle, jos ne löytyvät kodin tai koulun takapihalta. Pidetään siis huolta, että täydennysrakentamista suunniteltaessa kotiseutuamme ei rakenneta tupaten täyteen.


perjantai 31. maaliskuuta 2017

Rahan puutteessa on moni köyhtynyt



Minun, kuten monen muunkin tavallisen kuntalaisen, on aika vaikea tajuta todella suuria rahoja. On ihan mahdollista ajatella, mitä maksaa koulun korjaaminen tai pyörätien rakentaminen, mutta siinä vaiheessa, kun aletaan puhua miljardeista, alkaa helposti pyörryttää.

Päätinkin ottaa selvää, kuinka paljon Espoolla on velkaa.

Espoon tämän vuoden tilinpäätös julkaistiin viime viikolla ja sieltä löysin kaupunginjohtaja Jukka Mäkelän koosteen.

- Espoon lainakanta on tällä hetkellä 2601 euroa jokaista asukasta kohti.
- Espoon konsernin lainakanta on 11 608 euroa asukasta kohti.

Velan määrä on lisääntynyt hurjaa vauhtia, sillä edellisen valtuuston aloittaessa 2012 Espoolla oli kunnan velkaa 633 euroa/ asukas. Konsernivelan määrää en samalta vuodelta löytänyt.

Tämän hetkinen velka näyttää ikävämmältä, kun sitä katselee kokonaisuutena:
- Kaupungilla on siis velkaa 714 miljoonaa euroa ja
- Espoon konsernilla 3,2 miljardia euroa.

Kaupunki ei suinkaan ole hupuloinut rahoja. Niillä on rakennettu ennen kaikkea metroa, mutta myös Espoon sairaalaa, asuntoja, päiväkoteja, korjattu kouluja jne.

Metrosta tehtiin päätös vääriin laskelmiin perustuen. Vuonna 2006 hinnaksi arvioitiin n. 450 miljoonaa. Nythän hinta on jo 1,2 miljardia ja kukaan ei pysty sanomaan, paljonko lopullinen hinta tulee olemaan.

No, millä nämä velat sitten maksetaan:
Espoon verokertymä on vieläkin hyvä, vaikka Nokia on menneen talven lumia.
- Espoon verotulot viime vuonna olivat 1446 miljoonaa euroa. Ja viime vuonnakin jäätiin kuulemma 60 miljoona plussan puolelle. Jos siis käytämme tällaisen ylijäämän 50 vuoden ajan, olemme saaneet konsernivelan maksettua. Olettaen tietysti, että emme ota lisää velkaa ainakaan samaan tahtiin kuin viimeiset vuodet.



perjantai 24. maaliskuuta 2017

Kaikki ihmistyö on yhteistyötä




Näin vaalien alla tunteet kuumenevat ja jokainen ehdokasryhmä terävöittää omaa linjaansa. Näin pitääkin olla, sillä äänestäjillä on oikeus tietää, mihin itse kukin uskoo.
Vaalit ovat vaalit ja niillä on vaikutusta kunnan seuraavien neljän vuoden päätöksen tekoon. Onneksi kuitenkin on niin, että kunnassa kaikilla niillä ryhmillä, jotka saavat edustajansa valtuustoon, on myös mahdollisuus osallistua päätöksentekoon: kunnan erilaisten lautakuntien paikat jaetaan puolueiden paikkojen suhteessa. Onkin tärkeää, että tunteiden tuoksinassakin muistetaan seuraavat neljä vuotta ja yhteistyön tarpeellisuus.

Olen lukenut omani lisäksi muidenkin puolueiden ohjelmia ja ainakin sisäilmaongelmaisille kouluille ja päiväkodeille on löytynyt ymmärtäjiä jokaisesta puolueesta. Tämä ei ole asia, jossa kannattaa kerätä irtopisteitä. Yksikään valtuutettu ei sisäilmaongelmia ratkaise yksinään. Ongelmia on paljon ja rahaakin tullaan tarvitsemaan runsaasti. Mistä raha otetaan, jää nähtäväksi. Ilmassa on ollut velanottoa, veronkorotuksia, rahastojen aukaisemista. Kaikkea tätä uusi valtuusto joutuu pohtimaan.

Itse haluaisin vaikuttaa ennen kaikkea koulu- ja päiväkotirakennusten korjausten ja rakentamisen johdonmukaisuuteen. Helsingissä on jo asiantuntijaryhmä tutkinut koulurakennuksia. Miksei Espookin voisi tehdä yhteistyötä tutkijoiden kanssa ja oikeasti selvittää rakennuskantansa kunnon?
Koulurakennuksia on voitava purkaa, jos korjaus tulee liian kalliiksi tai lopputulos on epävarma.

Sisäilmaongelmiin reagoidaan eri tavoin. Jotkut suorastaan invalidisoituvat eivätkä kykene enää opiskelemaan oikeastaan missään, osa saa pienempiä oireita ja onpa niitäkin onnekkaita, jotka eivät reagoi mitenkään. Tuskin lääkäritkään pystyvät aina sanomaan, missä tilassa sairastutaan ja missä ei - ääritapauksia lukuunottamatta.

Mielestäni sopiva marssijärjestys sisäilmaepäilyn noustua esiin on seuraava:
1) Huoltajia ja henkilökuntaa  informoidaan ja pyydetään heitä ottamaan yhteyttä koulun terveydenhoitajaan tai esimerkiksi terveysasemalle oireiden selmittämiseksi.
2) Tiloissa aloitetaan nopeasti tutkimukset mahdollisen ongelman aiheuttajasta.
2) Oireita saaville lapsille/työntekijöille annetaan mahdollisuus siirtyä toiseen kouluun.
3) Jos koulusta tai päiväkodista löytyy vakavia ongelmia, kaikki oppilaat ja henkilökunta siirretään väistötiloihin.

Koko tämän prosessin ajan huoltajia informoidaan tutkimusten etenemisestä ja saaduista tuloksista.

Espoon koulujen ja päiväkotien sisäilmaongelmat ovat niin mittavia, että meidän on löydettävä nk. väistökoulutiloja jokaiselta suuralueelta.

Yksi villi idea lisää. Erityisen allergisoituneita lapsia varten voitaisiin ehkä tuottaa yhdessä rakentajien kanssa "kokeilukoulu", joka olisi "ultrapuhdas". Jos suhtaudutaan yhdysluokkiin avoimin mielin, tässä koulussa voisi olla vaikka vain yksi tai kaksi opettajaa ja oppilaat eri ikäisiä. Parempi sekin varmaan olisi kuin kotona opiskelu.  Miksei tämä koulu voisi sijaita vaikka Jorvin lähistöllä. Sinne on kohtuullisen hyvät yhteydet joka puolelta Espoota.

Ai niin: otsikon sananlasku on E.N. Setälän


sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Hymy maksaa vähemmän kuin sähkö ja valaisee paremmin.


Tänään koko päivä kului Espoon torilla eli Espoon keskuksen vanhemmassa kauppakeskuksessa.
Jaoin vaaliesitteitäni ja juttelin ihmisten kanssa. Täytyy sanoa, että vaikka tästä vaaleja edeltävästä ajasta ei muuta jäisi, niin ainakin olen oppinut paljon erilaisten ihmisten ajatuksista ja huolenaiheistakin. On yllättävää, kuinka joskus nopea kohtaaminen karamellikorin äärellä muuttuukin ihan oikeaksi puheeksi ihmiseltä ihmiselle. Tänäänkin kuulin lapsista ja perheistä, pienten koululaisten liikenneturvallisuudesta, puuttuvista pyöräteistä, SOTEsta, valinnanvapaudesta, sisäilmaongelmista, pienyrittäjien asemasta ja monesta muusta. Ihan varmasti en olisi tätä kaikkea oppinut, jos olisin istunut kotona ja lukenut lehdistä ja netistä vaaliasiaa.

Nyt kyllä hiukka väsyttää.

PS. Otsikko on skottilainen sananlasku!

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Joilla on lähteensä, puilla juurensa

Tyyni iltapäivä syksyisellä Lippajärvellä


Espoossa on 95 järveä. Ne sijaitsevat eri puolilla Espoota ja ovat luonteeltaan erilaisia. Minulle tutuimmiksi ovat käyneet Lippajärvi ja Pitkäjärvi. 

Molemmat järvet ovat omalla alueellaan asuvien jatkuvan virkistyksen lähde. Ihan vain ohi ajaessa voi tarkkailla järven jäätymistä ja siten konkreetisti nähdä syksyn etenemisen. Ja entäs keväällä: kuinka riemukasta onkaan huomata jäiden sulaneen. 

Lippajärvi on mutapohjainen, hyvin matala järvi. Syvimmilläänkin järvi on vain nelisen metriä ja keskisyvyys taitaa jäädä alle kolmen metrin. Kuitenkin Lippajärven rannassa on Viherlaakson puolella kaupungin uimaranta ja vesi on mittausten mukaan uimakelpoista lähes koko kesän. Ajoittain loppukesästä järvessä on sinilevää.
Talvella lähiseudun asukkaat auraavat jäälle luistelureitin ja ilman sen kummempaa ponnistelua syntyy hiihtolatu.

Vesi virtaa Lippajärvestä Pitkäjärveen ja edelleen Espoonjokea myöten mereen.  Pitkäjärvi on kooltaan kaksi ja puoli kertainen Lippajärveen verrattuna.

Valitettavasti sekä Lippajärven että Pitkäjärven kunto on vain välttävä. Tähän tai vielä huonompaa  luokkaan Suomen järvistä kuuluu vain  4 %.  Molempia järviä on hapetettu ja ainakin Pitkäjärvellä tehty myös hoitokalastuksia. 

Minulla on ollut se käsitys, että Lippajärven ranta-alue on ollut vanhaa lonnonsuojelualuetta, mutta nykyisin kaupungin nettisivut mianitsevat vain Vilniemellä kasvavan kilpikaarnaisen  männyn. Liekö totta vanha juttu luonnonsuojelualueesta, joka unohdettiin piirtää karttoihin ja paikalle rakennettiin asuntoja ja Turun tie!

Me järvien lähialueilla asuvat voimme tarkkailla veden laatua ja ilmoittaa muutoksista. Voimme seurata järvien rehevöitymistä ja esimerkiksi valokuvat kaislikkojen laajentumista. Voimme torjua jättipalsamin ja muide vieraslajien leviämistä. Eikä kukaan tietysti saa roskata järviämme tai rantoja, koskaan!

torstai 16. maaliskuuta 2017

Paljon mahtuu puhetta maailmaan, tekoja sopii aina odottaa



Ystäväni katsoi tänään vaalimainostani ja totesi: "No, sittenhän se syksyllä nähdään, onko luokassa korkeintaan 24 oppilasta."  Myönnetään, tavoite on kova ja toteutuminen epävarmaa. Varsinkaan ensi syksynä, kun tämän vuoden budjetti on jo tiedossa.
Tässä nyt kuitenkin perusteluja, miksi ajattelen, että se on tarpeellista.

Ensinnäkin uuden opetussuunnitelman edellyttämä yhteistoiminnallinen ja oppilaita osallistava opetus edellyttää opettajalta henkilökohtaisempaa ohjausta. Kaukana menneisyydessä ovat ne vuodet, kun opettaja seisoi luokan edessä ja lapset hiljaa kuuntelivat. Kukaan meistä opettajista ei kuitenkaan kykene lapsia yksilöllisesti ohjaamaan, jos luokassa on yli 30 lapsukaista.

Paljon puhutaan luokkien sisäilmasta. Joissain tapauksissa täyteen ahdetut luokat aiheuttavat väsymystä ja pääsärkyjä.

Yläkouluissa, siis luokilla 7 - 9, luokkien enimmäiskoko on jo vuosikausia ollut 24. Se on murrosikäisten kanssa tarpeen, mutta joskus meitä alakoulun opettajia ihmetyttää, miten paljon yksi kesäloma vaikuttaa. Alakoulun puolellahan mitää ylärajaa ei ole ja monesti luokkakoko onkin kuudennella ollut 30 tai jopa 32.

Rahastahan tässä tietysti on kysymys. Sivistystoimessa ehdottomasti suurin menoerä on henkilöstö, ja jokainen uusi opetusryhmä tietää alakoulussa yhden uuden opettajan palkkaamista. Toisaalta kannattaa ehkä miettiä, voisiko säästöjäkin tulla:

  • luokat tarvitsisivat vähemmän niin sanottuja jakotunteja
  • kouluihin ei ehkä tarvittaisi niin paljon resurssiopettajia
  • olisiko ehkä vähemmän tarvetta oppilaiden erityiseen tukeen
Siis, ystäväni epäilystä huolimatta, annetaan kouluille ohje, että alakouluissa on luokkakoko 24 tai vähemmän. Ja jos koulun täytyy perustaa tätä suutempi ryhmä, perustelujen on parempi olla pitäviä. 
Esimerkiksi joskus koulussa ei vain ole tarpeeksi luokkatiloja ja silloin on parempi käyttää jakoryhmiä tai resurssiopettajaa kuin ryhtyä siirtämään oppilaita toisiin kouluihin. 

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Joka istuttaa puun, rakastaa muita kuin itseään.




Tämän kirjoituksen otsikko on englantilainen sananlasku ja löysin sen tietenkin internetin syövereistä. Siinä oli mielestäni tosi hieno ajatus. Puun istuttaja ei hyödy teostaan heti, vaan mahdollisesti vasta seuraavat sukupolvet pääsevät istumaan puun varjoon tai vaikkapa syömään puun hedelmiä. Puun istuttaja tekee työtä tulevaisuudelle. Englantilaiset ovat vuosisatojen aikana hävittäneet metsänsä, mutta upeita yksittäisiä puita on kyllä joka kylässä.

Meillä Suomessa on puita ja metsiä. Jos lähtee ajamaan vaikka viitostietä pohjoiseen, näkee varmasti kyllikseen suomalaista metsää. Eikä me täällä Espoossakaan jouduta olemaan ilman metsiä. Ajatellaan vaikka Espoon Keskuspuistoa, tai Nuuksiota tai pienemmässä mittakaavassa vaikka Karakallion lehtokorpea. Hieno on myös Lippajärven rannalla oleva suojeltu tammimetsä.
Espoolaiset pääsevät julkisillakin metsään helposti vaikka viikonloppuna.

Espooseen suunnitellaan paljon uusia asuntoja seuraavina vuosina ja vuosikymmeninä. Nyt pitäisi olla malttia suunnitella ja kaavoittaa pitäen mielessä luontoarvot ja ihmisten - sekä nykyisten että tulevien asukkaisen - viihtyminen. Asuma-alueiden rakentaminen ei nimittäin tarkoita vain asuinrakennuksia vaan myös teitä, kouluja, päiväkoteja, palveluja. Ihan sama koskee nykyisten asuma-alueiden täydennysrakentamista. Kunta on kaavoituksella paljon vartijana.

Minulle ja varmasti aika monelle muullekin oman lähiympäristön luonto on tärkeää. Tämä lähiluonto ei ole aina niin hohdokasta. Se voi olla ojanpenkalle nousevat ensimmäiset leskenlehdet tai talon nurkalla kasvava koivu, josta kuuluva huhtikuinen konsertti herättää auringonnousun aikaan.

Eikö olisi hienoa, jos voisimme rakentaa niin, että jokaisen päiväkodin, koulun tai vanhusten palveluntalon ympäristössä olisi edes vaatimaton mahdollisuus jokapäiväisiin arjen luontokokemuksiin.

Tänä vuonna on muuten mahdollisuus osallistua satavuotiaan Suomen juhlintaan istuttamalla puu.
Siinäkin kampanjassa on ajatus tulevaisuudesta, Suomen seuraavista vuosikymmenistä.

Missähän Espoossa on vuonna 1967 istutettu juhlakuusi? Vai onko niitä monta?




lauantai 11. maaliskuuta 2017

Linnut laulavat silloin kun oksa katkeaa, koska ne tietävät että niillä on siivet.




Olen viime viikkoina ihmetellyt uutta Espooseen rakennettua päiväkotia. Hieno talo, johon on kuulemma suunniteltu hoitopaikkaa yli sadalle 1-6-vuotiaalle lapselle. Asia, mikä minua ihmetyttää, on talon piha.
Kahden katoksen  tai varaston on välissä alue, jossa on kiipeilyteline ja varmaan hiekkalaatikko. Mutta tontille ei mahtunut jäämään yhtään puuta tai pensasta. Saattaa olla, että pihalle kevään tullen istutetaan jotain, mutta ainakin kaikki luonnonvarainen kasvusto pihalta hävisi.

Haluaisin nähdä, kuinka henkilökunta toteuttaa varhaiskasvatuksen tavoitteita ulkoilun ja liikunnan suhteen. Jos muistan oikein, pikkulasten piti uusien suositusten mukaan liikkua 2 tuntia päivässä.
Toisaalta, saattaahan se olla, että lapsille on iso liikuntatila sisällä.

Luulen, että ongelma sai alkunsa siitä, että tontti, jolle päiväkoti sijoitettiin oli armottomasti liian pieni talon kokoon nähden. En voi lakata ihmettelemästä, eikä mistään lähialueelta tosiaan löytynyt yhtään isompaa tonttia. Talo sinänsä näyttää ulkoa päin oikein komealta, mutta ei käy kateeksi arkkitehtiä, joka piirteli taloa kolmionmuotoiselle postimerkille.

Lisäksi miltäs kuulostaa: Päiväkoti, jossa on 7 asiakkaiden parkkipaikkaa. Ja henkilökunnalle ei niinkään montaa. Varmaan on tarkoitus, että lapset ja työntekijät tulevat paikalle kävellen tai bussilla.
Sijaitseehan ko. päiväkoti vilkkaasti liikennöidyn tien varressa ja bussipysäkki on ihan vieressä.


keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Polje, polje, kyllä ketjua riittää



Pyöräily on minusta tosi mukavaa. Olen sunnuntaipyöräilijä ja minulla ei yleensä ole kiire minnekään. Tientukoksi minua varmaan moni sanoisi. Siinä polkiessa on ollut aikaa katsella liikennejärjestelyjä ja varsinkin kevyen liikenteen väyliä.

Espoo on rakentanut satoja kilometrejä kevyen liikenteen väyliä. On pitkiä reittejä, kuten rantaraitti tai rataviertä seuraileva pyörätie Leppävaaran kautta kohti Pasilaa. Solvallaan valmistui pyörätie, jonka ylämäet huomaa sähköpyörälläkin.  Eikä siinä kaikki, esimerkiksi asuma-alueiden katujen reunoillekin on rakennettu pyöräteitä ja jalkakäytäviä.

Hyvä näin. Välillä tosin rakentamisen perinpohjaisuus on ollut asukkaillekin yllätys. Esimerkkinä vaikkapa Lähderannan uuden kauppakeskittymän katujärjestelyt, joita taidettiin tehdä pari vuotta. Liikenneympyrät ja -valot ovat kyllä tarpeelliset liikenteen lisäännyttyä kohti Kehä kakkosta.

Karakallioon suunnitellaan mittavaa täydennysrakentamista eikä Viherlaaksokaan taida jäädä entiselleen. Siihen liittyykin yksi mieleeni juolahtanut huoli. Ei riitä, että asukkailla on turvalliset reitit alueiden valmistuttua vaan liikkumisen tulee olla turvallista myös rakentamisen aikana. Varsinkin silloin, kun rakennetaan olemassa olevan asutuksen keskelle, pitää muistaa, minne suuntaan esim. lapset liikkuvat matkallaan kouluihin.

Lopuksi: mitä se on, kun ensin kesäisenä sunnuntaiaamuna sähköpyöräilee Pitkäjärven ympäri, käy sitten lötköpötkön kanssa Lippajärvessä uimassa ja vielä illalla hiippailee sauvakävelylle.

Vastaus: Kesälomalaisen triathlon.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Luulo ei ole tiedon väärtti



Ihan rehellisesti voin sanoa, että ymmärrän rakennustekniikasta suurin piirtein yhtä paljon kuin sika tuulimyllyistä. Niinpä minulla onkin vara pohtia kaupungin koulurakennusten kunnossapitoa.
Jotain olis tehtävä ja pian, sillä Espoon kaupugin koululaisista on tällä hetkellä väistötiloissa 10 % ja se tulee todella kalliiksi. 


Mietin, voisiko asiaa ongelmia ratkoa vaikka näin


  • Kaupunki aloittaa jonkun puolueettoman tahon, vaikka VTT:n,  kanssa projektin, jolla selvitetään koulurakennusten kunto. Tutkimushanketta voisi tietysti viritellä myös teknisten yliopistojen kanssa. 
  • Projektissa rakennukset jaettaisiin karkeasti kolmeen luokkaan 1) hyviin, käyttökelpoisiin rakennuksiin 2) korjauskelpoisiin, jotka laitetaan kiireellisyysjärjestykseen rakennusteknisin perustein  ja 3) purkukuntoisiin
  • Jokaiselle suuralueelle rakennutetaan siirtokelpoinen koulurakennus liikuntapaikkojen lähelle. Siten ei tarvitse rakentaa liikuntatiloja. Leppävaaran suuralueella väistökoulu voisi sijoita Leppävaaran liikuntapuiston läheisyydessä. 
  • Väistö toteutetaan vain tarpeellisessa laajuudessa ja näin ehkä usean koulun oppilaat voivat käyttää väistökoulua saman aikaisesti. 
  • Espoo aloittaa tyyppikoulun ja tyyppipäiväkodin suunnittelun yhdessä muiden suurien kaupunkien ja mahdollisesti rakennuttajien kanssa vaikka kilpailuna. Tavoitteena muuntautuva, turvallinen ja moderni koulu, joka voidaan toteuttaa monenlaiseen ympäristöön. Aiemmin opetushallitus tuotti näitä tyyppikoulupiirustuksia, mtta se aika on ollutta ja mennyttä. 
  • Uusien ongelmien välttämiseksi Espoo alkaa valvoa rakennustensa korjauksia erityisen tarkasti. Tehostetaan siis rakennusvalvontaa kaupungin kohteissa. 



Sanoisin, jos tietäisin



Espoon kaupungin rakennuksien kunnosta ja korjaamisesta vastaa Tilapalvelut-liikelaitos.
Sillä on vastuullaan valtava rakennuskanta, josta Espoon nopean kasvun vuoksi suuri osa on rakennettu 60-80-luvulla.

Koulut ovat minulle tutuinta aluetta,  Kouluyhteisö, rehtori, opettajat ja oppilaat ja muut kouluissa työskentelevät ovat rakennusten käyttäjiä. Ja kun käyttäjä huomaa rakennuksessa puutteita, otetaan tietysti yhteyttä omistajan, eli kaupungin edustajaan. Espoon tapauksessa siis Tilapalvelut-liikelaitokseen.

Tilojen valtavan määrän vuoksi on varmaa, ettei Tilapalveluissa voi olla selvää käsitystä siitä, millaisessa kunnossa kaikki rakennukset ovat. Viime aikoina on lisäksi lisätty kiinteistönhoitajillekin kohteita niin, että yhdellä kiinteistönhoitajalla ( entinen talonmies) voi olla 5 kohdetta ja lisäksi tuuraukset päälle. Koulujen osalta on vielä todettava, että useimmilla rehtoreilla ja johtoryhmillä ei varmasti ole tietotaitoa rakennusten kunnon tarkkailuun kuin päällisin puolin.

Erityisesti koulujen sisäilma tuottaa huolta henkilöstölle ja huoltajille. Siinä vaiheessa, kun epäilys sisäilmaongelmista herää, ollaan oikeastaan jo myöhässä. Vaikka tilapalvelut on viime aikoina pyrkinyt parantamaan tiedottamistaan, sitä kuitenkin pidetään usein puutteellisena ja peräti epäillään peittelyä. Jos ongelmiin ei puututa esim. sisäilmatutkimuksilla ripeästi, alkavat huhut kiertää, paniikki lisääntyy ja pian koko koulu on home-epäilyn kourissa. Ja tämän sanon siis ollenkaan vähättelemättä koulujen sisäilmaongelmia. Ne ovat todellisia ja tuottavat monille valtavasti huolta.


torstai 23. helmikuuta 2017

"Espoo - onko se edes kaupunki?"




Silloin aikoinaan, kun olimme juuri muuttaneet Espooseen, oltiin niin pääkaupunkiseutulaista että jälkeenpäin on naurattanut. Maalta kaverit soitteli ja kysyi:"No, mitä sinne etelään nyt sitten kuuluu?" Aika nopeasti kuitenkin valkeni, että eihän ihminen voi kiintyä "metropolialueeseen". Ihminen kiintyy omiin kotikulmiin, lähikauppaan,  taloyhtiön tontilla kasvavaan tammeen, jonka latvassa on keväisin palokärki. Ja ennen kaikkea ihmisiin.

Minun espoolaisuuteni alkoi varmaan toden teolla silloin, kun aloin 90-luvun alussa käydä lasten kanssa leikkipuistossa. Tutustuin toisiin äiteihin ja tajusin, että lasteni kotiseutu on Espoo ja niin vähitellen minunkin.

Minulle parasta Espoossa on se, että tämä Suomen toiseksi suurin kaupunki on vieläkin kuin kokoelma keskisuuria ja pieniä kaupunkeja. Välimaastoista löytyy metsiä, järviä ja peltojakin. Kaupungin suunnitelmissahan tällä on hienompi nimi: verkostomainen kaupnkirakenne. Kaupungin johdon on ymmärrettävä asioita koko kaupungin tasolla, mutta meillä kaupunkilaisilla on oikeus ja velvollisuus tuoda esille eri kaupunginosien tarpeita.

Espooseen on aina muutettu kaikkialta Suomesta ja viime vuosina paljon myös ulkomailta.
Ajattelen, että on jotenkin kohtuutonta vaatia esimerkiksi vastikään Suomeen muuttanutta integroitumaan heti koko Suomeen. Minulle riittäisi, että tulijat kokisivat kuuluvansa omaan naapurustoon, lapset lähikouluun ja vaikkapa urheilijat kotikulman seuraan. Kaikkien meidän on niin paljon hepompi ymmärtää itselle läheisiä asioita. Suomi ja suomalaisuus muuttuu tärkeäksi kokemusten ja ihmisten kautta.

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Etiäpäin, sanoi mummo lumessa



Tällä kertaa ajattelin vähän kertoa itsestäni ja taustoistani. 

Kävin syntymässä Keski-Suomessa, mutta niin kauan asuin Savossa, että murre ei varmaan koskaan kokonaan katoa. Eikä savolaisuus ole häpeä, eihän. Espooseen muutimme kuitenkin jo melkein 30 vuotta sitten ja kaikki lapsemme syntyivät Jorvin seinien sisäpuolella. 

Karakallion, Viherlaakson, Laaksolahden ja Lähderannan seudut tulivat sitten 90-luvun puolivälistä tutuiksi, kun muutimme pienten lasten kanssa Nuumäelle. Ja siellä olemme pysyneet.  Mies on jaksanut kaksikymmentä vuotta kulkea julkisilla Helsinkiin töihin, mutta minä löysin mahtavan työpaikan Karakalliosta, Rastaalan koululta.

Työ opettajana onkin ollut upeaa. Ei tosiaankaan aina helppoa tai hetkessä palkitsevaa, mutta merkityksellistä. Opettajilla on se hieno puoli ammatissaan, että tietää tekevänsä työtä tulevaisuudelle. Olin pitkään luokanopettajana ja nyt jo kymmenkunta vuotta englannn lehtorina ja apulaisrehtorina. 

Mitä elämässä sitten on muuta kuin perhe ja työ? Maailma asioiden päivitteleminen ennen kaikkea läheisten kanssa, vaihtelevasti etenevä italian kielen opiskelu ja sitten tämä aluillaan oleva huolenpito yhteisestä Espoostamme. 





Ensimmäinen hullunmerkki, jos luulee itseään viisaaksi?





Tästä se alkaa.

Blogini nimi on komeasti  Ailin ajatuksia Espoosta, mutta ajattelin kyllä aloittaa ihan yksinkertaisesti kertomalla,  miksi kerron mielipiteitäni julkisesti.

Tärkein syy ensiksi:
Olen Keskustan kuntavaaliehdokkaana Espoossa ja ihmisillä on oikeus tietää, mitkä asiat ovat minulle tärkeitä.

Toiseksi:
En ole ollut mukana Espoon kunnallisessa elämässä tai aktiivinen puolueessanikaan kymmeniin vuosiin, joten kirjoittaminen kirkastaa omiakin ajatuksiani.  Päässäni on paljon mielipiteitä niistä asioista, jotka tunnen ja tiedän, mutta kaupungissa on paljon sellaista, joka herättää lähinnä kysymyksiä.

Ja kolmanneksi:
Jos blogini saa lukijoita ja joku teistä innostuu kommentoimaan, saan tietää, kuinka viestini ymmärretään ja ehkä samalla uusia näkökulmia kaupungin kehittämiseen.

Kävipä hassusti. Heti ensimmäisessä kirjoituksessa on kolme pointtia. Lupaan olla jatkossakin tiivis, mutta tuo nyt ehkä oli liiottelua.

Aili